maanantai 30. kesäkuuta 2014

Karl-Marx-Allee

Sunnuntaina tein hieman pidemmän kävelyretken ja köpöttelin Friedrichshainin kautta Alexanderplatzille. Kuljin Karl-Marx-Alleeta pitkin, joka oletettavasti päivästä johtuen oli kovin kuolleen oloinen. Tuskin ketään muita oli liikkeellä - kaupathan eivät esimerkiksi ole täällä auki sunnuntaisin.

Matkalla näkyi yllättävän majesteettista arkkitehtuuria sekä ihania puita, joiden valtavat, vanhat oksat levittäytyivät joka suuntaan.

 
 
 
 



 


 
 
 Puut ilahduttivat erityisesti, koska en juurikaan näe kasveja noin yleisesti - vain enemmän tai vähemmän ränsistynyttä kaupunkiympäristöä.

torstai 26. kesäkuuta 2014

Katsoin jalkapalloa

Lähdin tänään töistä ehkä huonoimpaan mahdolliseen aikaan. Metrot olivat aivan järjettömän täynnä ihmisiä, ja iso osa laiturilla odottajista ei edes mahtunut junan sisään Hallesches Torilla.

Saksan jalkapallopeli oli juuri alkamassa, ja poskiinsa musta-puna-kulta -lippuja maalannut kansa suunnisti kohti parhaita tunnelmointikeskuksia. Olin itse ajatellut viettää rauhallista koti-iltaa, mutta yleinen riemastus veti minutkin ulos talosta heti, kun olin saanut vaatteet vaihdettua. Seurasin peliä sitten eräästä japanilaisesta ravintolasta, joka on hieman luopunut tyylikkyydestään vetämällä seinälle ison valkokankaan.

Söin misokeittoa - josta muuten olen alkanut oikein erityisesti pitää täällä ollessani, kun sitä on ikään kuin ohimennen tullut syötyä aika usein sushibuffetissa - ja join mangopirtelöä. Viimeksi mainittua päädyin ostamaan, koska työkaverini rakastavat sitä, enkä ole itse ikinä kokeillut. Olimme tänään jälleen kollegoideni suosimassa thai-ravintolassa, jossa monet heistä aina tilaavat kyseistä juomaa. Ajattelin, että joskus minäkin haluan maistaa sitä - se tapahtuikin nopeammin kuin olin luullut.

Jalkapallokaan ei ole enää kovin tylsää.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Sadetta

Tänään oli kylmä, sateinen ja hämärä päivä. Ei kovinkaan innostava. Puuhastelin työprojekteja ja olin henkisesti mukana lakivaliokunnan tasa-arvoisen avioliittolain käsittelystä aiheutuneessa raivossa ja epäuskossa.

Työpaikan kahvilassa oli tänään suosimieni rahkojen ja vanukkaiden sijasta myynnissä ainoastaan päärynäsosetta ja makeaa riisipuuroa, joten kävin kaupassa ostamassa suklaakeksejä, kun sade hetkeksi lakkasi.

Tulin juuri kotiin. Ripustin kauniin vaaleanpunaisen, mutta ikävän huteran sateenvarjoni kylpyhuoneeseen kuivumaan ja käperryin peiton alle.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Amaranttipizza

Käytin Suomen-matkani hyväksi ja tein pizzaa. Kuten sanottu, Berliinin asunnossani ei ole uunia, joten kerrankin kun amaranttijauhoja voisi ostaa ympäri kaupunkia, niistä ei olisi mitään iloa. Tai, no, voisihan lettuja tehdä.

Leivoin pizzan eilen, ja otin Saksaan mukaan sen, mitä lounaalta jäi jäljelle. Tosiasiassa perille ei kyllä päässyt kovinkaan paljoa kyseistä herkkua, sillä eilisiltainen lentoni oli tunnin myöhässä ja käytin odotteluajan melko pitkälti eväideni syömiseen.

Jaan nyt kanssanne tämän maukkaan ja terveellisen pizzapohjareseptin, joka on muuten luontaisesti gluteeniton ja niin edelleen.

Ainekset:
2 dl vettä
ripaus suolaa
5 dl amaranttijauhoa
2 tl psylliumia
1 tl leivinjauhetta
0,25 dl öljyä

Näistä sitten jauhot, psyllium ja leivinjauhe sekoitetaan keskenään ja lisätään suolaveteen. Lopuksi joukkoon lisätään rasva. Taikina taputellaan käsin ohueksi uunipellille ja täytetään halutuilla täytteillä, minkä jälkeen paistetaan 225 asteessa n. 12 minuuttia.

Voisiko helpompaa olla?

Amaranttijauhon sijasta voi käyttää myös quinoajauhoa tai jonkinlaista sekoitusta - näitä minä siis olen kokeillut, epäilemättä onnistuu muunkinlaisilla jauhoilla.

Yleensähän pizzapohjaan laitetaan hiivaa, mutta on tullut todettua, että revonhäntäkasveilla leipoessa se on yhtä tyhjän kanssa. Ne eivät nimittäin sitkoonnu, ja taikinaan saattaa jäädäkin hiivan makua. Koska sitkoa ei muodostu, ei kannata turhaan vaivautua kaivamaan kaulintakaan esille tätä varten, sillä se vain sotkee. Taikina on aika murenevaa, mutta pysyy psylliumin ansiosta kasassa paistamisen jälkeen.

Itse laitan pizzaan melkein aina samat täytteet. Tälläkin kertaa tiensä sen päälle löysivät tyyppillisten tomaattimurskan ja mozzarellaraasteen lisäksi vihreä paprika, punasipuli, aurinkokuivattu tomaatti ja vihreät oliivit. Quinoapohjan kanssa tykkään käyttää ananasta, sillä se raikastaa quinoan muuten hieman tunkkaisen mausteista makua. Amaranttia ei taas tässä kyllä hirveästi erota vehnästä.

Käsilaukussani litistyneet pizzapalat, jotka urheina selvisivät Berliiniin asti
Pizza on kyllä yksi suosikeistani leipoa - ja syödä. Seuraavaa kertaa joutuukin sitten odottamaan aika pitkään, koska yllä näkyvät palat menivät jo parempiin suihin.

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Lentokentällä

Täällä sitä taas ollaan - Tegelin lentokentällä. Muutaman tunnin päästä olen jälleen kotona, mutta vain pienen hetken.

Sivumennen sanoen, matkustaminen on ihab mukavaa ja sutjakasta, kun ei ole matkalaukkua ja kaiken on tehnyt etukäteen netissä. Tegel on siinä mielessä hyvin suunniteltu, että turvatarkasus on vasta juuri ennen porttia, joten siinäkään ei yleensä joudu jonottamaan. Tänäänkin saatoin käytännössä vain kävellä bussista lentokoneeseen.

Tai ei ihan. Tulin varmuuden vuoksi sen verran ajoissa, että hetken joutuu odottelemaan ennen kuin pääsee koneeseen.

Olisin liittänyt kuvia, mutta puhelimeni kanssa se ei vaikuta onnistuvan. Ehkä lisään jonkun myöhemmin.

Kuvapäivitys:

torstai 19. kesäkuuta 2014

Tiivis työviikko

Siinä missä viikonloppu tuntui matelevan, työpäivät kiitävät ohi ihan huomaamatta.


Maanantaina työpaikalla järjestettiin kaikille opiskelijaharjoittelijoille yhteinen tapaaminen, johon oli varattu paljon syötävää ja juotavaa. Ruoat eivät ikävä kyllä sopineet minulle, mutta join ainakin viisi granini-mehua. Järjestäjät olivat ilmeisesti varautuneet kolminkertaiseen osanottajamäärään.

Minä olen ainoa lakiharjoittelija tällä hetkellä, mutta muissa tiimeissä on ilmeisesti paljonkin harjoittelijoita, ja yleensä koko ajan ainakin joku.  Oli hauskaa tavata joitain heistä ja jutelle hetken ikään kuin vertaistensa kanssa, mitä ei toistaiseksi paljoa ole päässyt tekemään. Saimme lahjoina myös firman hienot hupparit – tai no, siinä missä huppari nyt koskaan on hieno. Omani on ihan valtava ja kivan pehmeä ja lämmin.
 

Tiistaina kävin ensimmäisen kerran lenkillä täällä – totutteleminen elämään täällä on vienyt toistaiseksi sen verran energiaa, etten ole tullut juuri miettineeksi liikuntaa. Tähän vaikuttaa myös se, että lievästi ghettomainen asuinalueeni ei yleisesti ottaen vietä kovin terveellistä elämää. Tuona aamuna kuitenkin uskaltauduin juoksemaan Görlitzer Parkin ympäri. Matkan varrella näin jopa yhden toisen lenkkeilijän. Reitti sinänsä ei ollut ihan niin kaamea kuin olin luullut, ja pari kivaakin näkymää tallentui muistiini.

Tuona iltana pesin myös pyykkiä puiston toisella puolella olevassa pesulassa. Nyt ei sitäkään tarvitse enää murehtia – siihen asti olin alitajuntaisesti pyrkinyt säästelemään vaatteitani, koska en ollut ihan varma, missä täällä on pesula ja miten se toimii. Kyllä minä paikan päälläkin vähän sähläsin, mutta onneksi löytyi avuliaita ihmisiä, jotka osasivat kertoa, miten pesunostoautomaatti toimii.
 

Kirjoitin aiemmin ilosta, jota Reformhaus Quentinin ruoat aiheuttivat. Tällä viikolla tajusin kuitenkin, että työpaikkani seinän takana olevassa dm-kaupassa on myös myynnissä paljon gluteenittomia ja muita ”vaihtoehtoisia” elintarvikkeita. Tuntui hieman typerältä, etten ollut aiemmin löytänyt paikkaa, koska se tosiaan on ihan oven vieressä. Tulen kuitenkin aina eri suunnasta töihin, joten en ole kulkenut sen ohi kuin pari kertaa. Ovesta kurkatessa näkee sitä paitsi vain meikkejä ja muita kauneudenhoitotuotteita – ei tullut mieleenkään, että siellä voisi olla ruokaa. Huulikiillon perässä minä sinne alun perin meninkin, ja ilahduin kovasti, kun saatoin tehdä ruokaostoksetkin samalla sen sijaan, että olisin lähtenyt erikseen Alexanderplatzille.


Huomenna koittaa kauan odotettu päivä, nimittäin vierailu Suomeen. Ei toki sillä, ettenkö viihtyisi täällä. Luvassa lienee suuria tunteita, ja minua huolettaakin lähinnä, haluanko enää tulla takaisin. Vielä pitäisi miettiä, mitä kaikkea otan mukaan ja onko jotain, mitä tuon sitten tänne. Liikkeellä olen pelkän käsimatkatavaran kanssa, koska matka kestää tosiaan vain tämän viikonlopun ja kyllähän kotoa kaikenlaista löytyy.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Esittelyssä Asuntoni

Kiinnitin jo ensimmäisenä iltana Berliinin asunnossani huomiota siihen, miten paljon erikoista tavaraa täällä on. Asuntohan oli siis valmiiksi kalustettu; luonnollisesti, koska olen täällä sen verran vähän aikaa. Kalustus on ihan kohtuullinen, mutta yleisesti kämppä vaikuttaa hieman siltä, että tänne tungetaan sellainen tavara, jota ei tarvita, mutta josta ei haluta luopua.

Seinät ovat täynnä erilaisia tauluja ja julisteita - laatu vaihtelee hyvin paljon. Toisaalta täällä on  muutama "oikea" taulu, jotain etnisiä seinäkoristeita ja pari hienoa sisustusjulistetta - toisaalta on paljon keikkajulisteita, postikortteja ja vanhoja levynkansia.

Tässä vaiheessa tiedän jo, että isäntäni ovat muusikoita, mutta epäilin sitä alusta lähtien. Tähän vaikutti jo mainitsemani musiikkiaiheisen seinäpinnoituksen lisäksi se, että asunnosta löytyy mm. kitara, miksauspöytä, lasten kosketinsoitin.

Muita huomiota herättäviä tavaroita, jotka olen tähän mennessä havainnut, ovat esimerkiksi lasten kasettisoitin, taulu-tv:n ruutu, hattukasa, aurinkolasikokoelma, spray-maalipurkit, ompelukone ja silitysrauta. Ei sillä, että esimerkiksi kaksi viimeistä olisi kovinkaan outoja, mutta kontekstissaan ne ovat kovin epämääräisen oloisia. Matkalaukkujakin on vaikka kuinka monta.

Seuraavassa muutamia yksityiskohtia kuvina:











 
Sekä kylpyhuoneen, suihkun että keittiön vesihanat ovat sellaiset vanhanaikaiset, joissa on kuumalle ja kylmälle omat vipunsa. Ja se kuuma on kyllä ihan sairaan kuumaa - tästä minua varoitettiin heti, kun saavuin paikalle. Kylmää saa kääntää suunnilleen tuplasti kuuman verran, jos haluaa sellaista kivan lämmintä vettä. Nyt olen suunnilleen oppinut, miten tämä toimii - ehdin jo aika monta kertaa polttaa itseni, vaikka varovainen olinkin.

Ainoa asia, joka voisi olla välittömästi parempi, on keittiö. Se ei ole lainkaan miellyttävä, ja uunin puutteesta johtuen tuntuu, ettei siellä ole melkein mitään. Tosiasiassa astioita on yllättävänkin paljon niin, että yksin ollessa voisi elää parikin viikkoa tiskaamatta. Mutta enhän minä tietenkään niin tee. ;)

Sänkykään ei ole kummoinen - se ei oikeastaan ole edes oikea sänky, vaan muutama patja päällekkäin. Olen kuitenkin jo tottunut siihen, ja siinä nukkuu kyllä oikein hyvin. Valaistuskin on hieman puutteellista niin, että lukeminen onnistuu iltaisin vain ihan yöpöydän lampun vieressä.

Se täytyy kyllä sanoa positiivisena asiana, että henkareita on paljon. Sain kaikki haluamani vaatteet ripustettua, ja niitä jäi yli paljon. Kävin tänään pesemässä pyykkiä (pesulassa, koska täällä ei ole pesukonetta), ja sieltä palattuani sain märät vaatteetkin kaikki henkareille. Säästyin siis keksimästä erikoisia ripustuspaikkoja, vaikka olinkin siihen varautunut.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Kokkaushetki

Tänään tein kunnon ruokaa ihan itse (jogurttipurkkeja ei lasketa!). Voitin inhoni hyllyssä odottavaa paistinpannua kohtaan, ja paistoin tofua ja tomaatteja, jotka kasasin sitten eilen Quentin-kaupasta ostamieni sämpylöiden päälle. Ajatus lähti liikkeelle jonkinlaisesta hampurilaisesta, vaikka lopputulos onkin hieman omalaatuinen.


Paistinpannussa ei lopulta ollut edes mitään vikaa, mitä nyt aika paljon kulumia. Vastenmielisyyteni johtuukin suoraan kattilasta, jonka pohja (kuten olen maininnut) näyttäisi pitävän yllä muhkeaa ekosysteemiä.

Ruoka oli hyvää, ja koska raaka-aineita jäi ja kaupat eivät ole huomenna auki, teen luultavasti toisen samanlaisen annoksen huomisen puolella.

Perjantai-ilta & shoppailua

Perjantaina töiden jälkeen suuntasin hetken mielijohteesta kodin sijaan Alexanderplatzille. Näin kahden viikon jälkeen alkoi nimittäin jo hieman hävettää, etten ollut lainkaan käynyt missään perinteisissä Berliini-paikoissa, vaan enimmäkseen kyhjöttänyt työpaikalla ja kotinurkilla. Minä kyllä viihdyn sinänsä kyhjöttämässäkin, mutta nyt päätin kuitenkin näyttää naamaani ihmisten ilmoilla.


Lähijuna kiidätti minut sukkelasti Mitten toiselle laidalle. Hetken siellä ympärilleni pällisteltyä päätin käydä televisiotornin alapuolella olevassa Starbucksissa, joka on jonkinlainen klassikko aiemmilta Berliinin-vierailuiltani.


Ihastuksekseni siellä oli saatavilla vanha suosikkini Mocha Coconut -frappuccino, joka toi elävästi mieleen kesän 2012 ja Brownin yliopistossa viettämäni viikot. Tuolloin join näitä lähes päivittäin. Kuvassa näkyvä yksilö ei ikävä kyllä vetänyt aivan vertoja Thayer Streetin Starbucksin vastaaviin. Se oli hieman huonosti sekoitettu ja joukossa oli paljon isoja jääkokkareita.

Kahvihetken jälkeen päädyin lähellä olevaan Alexa-ostoskeskukseen. Se on valtava, enkä ole varma, olenko edes koskaan kunnolla käynyt siellä. Innostuin oikein kiertelemään kauppoja (viime kerrasta onkin pitkä aika) ja siinä vierähtikin useampi tunti. Ostin kuitenkin lähinnä vain asioita, joita olin etukäteen päättänyt hankkia. Kuorintavoiteen lisäksi tällainen oli yksi suosikkikirjoistani, Nuoren Wertherin kärsimykset, jonka olin jo pidemmän aikaa halunnut itselleni - nyt omistan sen alkuperäiskielellä.


Ensimmäisenä työpäivänäni, kun kävi ilmi, että osaan saksaa, eräs työkaverini totesi heti: "Hyvä, voit siis nauttia Goethesta alkuperäiskielellä." Tämä rohkaisi minua vielä ennestään tässä aikomuksessani. Alexassa oli eräs todella hyvä kirjakauppa (ah, miten paljon klassikoita!), josta löytyi Wertheristäkin jopa kaksi eri kustantajien versiota. Harkitsin pitkään niiden välillä. Toinen oli paksumpi, kansi oli kivempi ja teksti mukavammin aseteltu sivuille, mutta kirjoitusasu oli päivitetty nykymuotoon. Toinen oli puolestaan alkuperäismuodossa ja ohuempi, mutta kansi oli aika ruma ja takakansiteksti typerä.

Jotta en vaikuttaisi liian pinnalliselta, sanottakoon, etten tehnyt lopullista päätöstä kannen perusteella, vaikka päädyinkin siihen kappaleeseen, jonka kannesta pidin enemmän. Punnintaa vaati lähinnä se, miten paljon painoa annan sille, että teksti on 1770-luvun saksalaisessa kirjoitusasussa. Sinänsä olisin halunnut alkuperäisversion, mutta tutkailtuani tekstiä totesin, että haluan myös pystyä lukemaan sitä sulavasti niin, ettei nautinto kärsi. Alkuperäistekstissä oli nimittäin ainakin "-ei-" kirjoitettu "-ey-" eli esimerkiksi sein oli seyn ja vorbei vorbey. Lisäksi tekstissä oli erikoisia heittomerkityksiä ja umlauteja oli kirjoitettu e:n eikä pisteiden avulla.

Päädyin siihen tulokseen, että tehdyt muutokset ovat sen verran vähäisiä, ettei tekstin voi katsoa olevan jotenkin epäaito, kun taas niiden vaikutus lukemisen miellyttävyyteen olisi huomattava. Ostin siis kauniskantisen päivitetyn version.

Ostoskeskuksesta löytyi myös upea ruokakauppa, Quentin, jonka kaltaista olen turhaan yrittänyt työpaikkani tai kotini lähistöltä bongata:


Vihdoin kunnon ruokaa kotiin! Kaupassa oli monta hyllyllistä erilaisia gluteenittomia tuotteita, ja hamstrasinkin rohkeasti ostoskoriin monenlaisia leipiä, keksejä ja leivoksia. Muutakin ruokaa lähti mukaan - kaikkea sellaista, mitä normaalisti syön Suomessa, mutta mitä ei täältä näköjään saa kuin jostain erikoisliikkeistä. Mieltä lämmittivät tutut merkit ja tuotteet, joita olen usein tilannut netin kautta kotiin - erityisesti amaranttijauhon näkeminen kaupan hyllyllä sai hymyilemään. Sitä kun ei saa Suomesta lainkaan. Kyseessä on siis täysin vehnäjauhon tapaan käytettävä (kunhan muistaa tuplata kohotusaineet ja lisätä psylliumia) tuote, josta itse leivon kaikenlaista pizzasta kakkuihin. Nyt, kun sitä olisi niin helposti saatavilla, rupesi harmittamaan, ettei asunnossani ole uunia. Pizza olisi nimittäin kelvannut.

Niinpä matkasin kotiin pullottavan ruokakassin kanssa. Alexanderplatzilta on varsin lyhyt matka majapaikkaani, vaikka ainakaan U-Bahnilla ei kyllä pääse ilman vaihtoa.


Kotiin kävellessäni totesin, että jokaiseen kadun ravintoloista ja baareista oli ilmestynyt tv-ruutu. Jalkapallo pyöri kaikissa ja ihmiset olivat liimaantuneet ruutujen ääreen. Selostus raikui koko kadun mitalta kymmenien televisioiden liittäessä äänensä yhteen.

Kotiin päästyäni lähdin taas pian ulos. Ei tehnyt mieli vielä ruveta iltatoimiin, joten menin hetkeksi istumaan yhteen noista lähiravintoloista ja - mitäpä muutakaan kuin - katsoin jalkapalloa.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Odotusaulailua

Tänään tarkoitus oli vaihdoin hoitaa virallisuudet kuntoon ja käydä vielä viimeisen kerran Bürgeramtissa. Tätä varten olisin taas menossa vähän myöhemmin töihin - viimeksi jonotuksessa meni noin kaksi ja puoli tuntia, ja varasin sille tänäänkin aikaa suunnilleen sen verran. Ei liian paha - lisäksi päätin mennä paikalle hyvissä ajoin ennen kuin virasto edes avautuu, jolloin jonoa ehkä olisi vasta vähemmän. Niinpä voisin ehtiä töihin jo yhdeksitoista.

Suunnitelma oli hyvä - se vain ei toteutunut lainkaan kuten oli tarkoitus. Olin paikalla puoli tuntia ennen avautumista - ja niin oli 150 muutakin. Jono oli todella pitkä, mutta jotenkin ajattelin, että se menisi suhteellisen nopeasti - viimeksi oli mielestäni mennyt. Paikalla siis jonotetaan ensin vuoronumeroa, jonka saa kun selittää tiskillä, mitä on tullut tekemään. Sitten istutaan odottamassa, että vuoronumero kutsutaan johonkin palvelevista huoneista. Tällä kertaa jono mateli aivan ennennäkemättömän hitaasti jo alussa, ja kesti kaksi tuntia ennen kuin sain vuoronumeron (viimeksi meni vähän yli tunti).

Harkitsin lähtöä jo vuoronumeron jonotusvaiheessa, koska arvelin, että numeron saamisen jälkeen menee vielä toinen samanlainen odottelutuokio - tämä siis viimekertaisen perusteella. Jotenkin sitten siinä, kun oli jo melkein saamassa numeron, ei enää tehnyt mieli poistua - menisiväthän jonottamiseen jo siinä vaiheessa käytetyt tunnit hukkaan. Vuoronumeron saamisen jälkeen en myöskään heti lähtenyt, tietenkään, koska piti katsoa, miten nopeasti homma etenee. Ja silloin, kun on jo jonottanut kolme tuntia tai enemmän, ei ole enää järkeä lähteä. Näin päättelin.

Lopputulos oli se, että odotin yhteensä yli kahdeksan tuntia. Kahdeksan.  En ehtinyt tänään lainkaan töihin. Puhelimesta loppui akku, enkä ollut ollut tarpeeksi viisas ottaakseni mukaan jotain luettavaa. Siinähän sitten istuin ja tuijotin vuoronumerotaulua.

Tämän olisi ehkä voinut aavistaa, jolloin paikalla ei olisi tarvinnut kyhjöttää koko päivää. Nimittäin jonoon saapumiseni jälkeen paikalle päästettiin enää muutama ihminen, minkä jälkeen tulijat käännytettiin pois. En kuullut, mitä heille sanottiin, mutta vähän ajan kuluttua paikalle ilmestyi kyltti, jonka mukaan enempää vuoronumeroita ei annettaisi, koska ihmisiä oli jo liikaa paikalla. En kuitenkaan ollut varma, tarkoittiko tämä, että koko päivä tulisi jo täyteen paikalla olijoista - virastohan olisi auki yhdeksän tuntia ja käännyttämisen alkaessa sen avautumiseen oli vielä puoli tuntia aikaa.

Näin jälkeen päin ajatellen olisi tietysti pitänyt ymmärtää, että minun vuoroni olisi siellä ihan päivän lopussa, koska olin viimeisiä saapujia. Viimeisiä, vaikka luulin vielä olevani ovela ja saapuvani hyvissä ajoin. Olisin voinut olla välissä töissä ainakin neljä tuntia. Tai käydä edes syömässä. Vuoronumeroita kutsuttiin kuitenkin näennäisesti hieman satunnaisessa järjestyksessä, ts. ei numerojärjestyksessä, vaan välillä pompittiin sinne tänne. Tästä syystä en uskaltanut lähteä paikalta, ettei numeroni vaan menisi ohi. Enkä olisi kyllä osannut arvioida, kauanko voin olla poissa. Vaikka arvioni olisi kyllä joka tapauksessa ollut lyhyempi.

Tiivistettynä, en ymmärrä, miten touhu voi olla noin hidasta. Huoneisiin kutsuttiin ehkä 15 ihmistä tunnissa. Ainoana positiivisena asiana voin sanoa, että odotusaulassa ei ainakaan ollut kuuma. Aika ei edes lopulta tuntunut niin hirveän pitkältä, vaikka puuduttavaa olikin.

Nyt ainakin asun virallisesti Berliinissä.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Metrossa

Berliini metro (eli siis U-Bahn, käytän nimitystä metro, koska kyseinen kulkuneuvo vastaa lähinnä sitä, mitä olen metroksi tottunut kutsumaan - täällä kuitenkin ilmeisesti ns. metro on tosiasiassa raitiovaunu.) ei aina ole kovin miellyttävä kokemus. Etenkään helteessä.

Tänään aamulla huomasin jo etukäteen kammoavani työmatkaa juuri kyseisen metron takia. Kuljen siis aamuisin töihin kahdella metrolla - matka taittuu kätevästi ja suhteellisen nopeasti, mutta voi miten tukalaa siellä välillä on. Suurin osa junista on sisämalliltaan hyvin ahtaita, ja ne ovat aina täynnä. Usein sisään ja ulos saa änkeä lähestulkoon kainaloiden alta.

No, itse asiassa kumpaankin edellä mainitsemaani sääntöön löytyy poikkeuksia: Esimerkiksi tänään töistä tullessa kohdalle osui uudemman mallinen metro, joka oli vähemmän likainen ja yllättävän paljon tilavampi. Toisekseen sunnuntaina festareille mennessä pääsin käytännössä tyhjään vaunuun, jossa oli lisäkseni kaksi ihmistä. Pääsin jopa valitsemaan istumapaikan, ah, mitä luksusta.

Joka tapauksessa tungos on pääsääntö, ja vaikka sitä ei olisikaan, metroissa on hyvin kuuma. Siis hyvin hyvin kuuma. Ihmispaljoudessa se muuttuu sietämättömäksi. Tänäänkin kasvoni virtasivat hikeä, ja tuntui niin elegantilta astella siitä sitten astella toimistoon. Osa tuosta lämpötilan korkeudesta johtuvasta epämukavuudesta johtuu tietenkin siitä, että yritän matkata helteisen kaupungin halki toimistoon sopivassa vaatetuksessa, kun paras asu olisi ehkä bikinit... Mutta muut vaihtoehdot eivät nekään innosta. Niinpä toivon vain sään viilentyvän vähän.

Huomenna alkaa jalkapallon MM-kisat - minua ei juurikaan kiinnostaisi, mutta osallistuin huvin vuoksi työryhmämme vedonlyöntiviritelmään, jossa veikataan otteluiden voittajia ja parhaita maalintekijöitä. Täytynee siis kuitenkin seurata.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Karneval der Kulturen: paraati

Eilistä kertomusta jatkaakseni, yksi karnevaalin huippukohdista oli katuja pitkin kulkeva paraati, jossa eri kulttuurit esittäytyivät. Tässä kohdin kulttuuri on tulkittava laajasti: mukana oli sekä maita että erilaisia harrastuksia, alakulttuureita ja elämäntapoja esitteleviä kulkueita.

Minäkin, vaikka yleensä en tykkää kauheasti valokuvata, otin nyt jonkin verran kuvia.



Edellinen ja seuraava ovat Kiinan esityksestä.




 
Nämä olivat hienoja ja saivat myös paljon yleistä hyväksyntää. Rahaukkelissa lukee suunnilleen, että "voittoa vastaan tuhoan ihmisiä, ilmastoa ja luontoa". Punainen aurinkotyyppi alapuolella taas sanoo "aurinkoenergiaa atomivoiman ja hiilen sijasta". Muissakin oli vastaavanlaisia tekstejä.


 
Tämä oli jokin afrikkalaisjuttu.

 
Sitten oli tällainen frisbee-esitys.


Paraati jatkui vielä siinä vaiheessa kun lähdin, mutta oli yksinkertaisesti niin kuuma, etten enää jaksanut - koko päivä oli käytännössä tullut vietettyä auringossa, ja etenkin kun huomasin, miten palanut olen, tuli kiire kotiin.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Karneval der Kulturen: musiikkia


Tänään vietin melkein koko päivän Karneval der Kulturen -tapahtumassa. Hallesches Torin ja Mehringdammin ympäristö oli yhden suuren ihmislauman valtaama. Alue oli suljettu autoilta ja kojut ja esiintymislavat täyttivät katuja. Hallesches Tor ympäristöineen oli täynnä markkinakojuja, kun taas Mehringdammissa oli vain satunnaisia juomapisteitä, ja ihmiset enimmäkseen vain hengailivat ja seurasivat paraatia sen saapuessa kohdalle.

Kiertelin kojuja aikani ja kuuntelin musiikkiesityksiä. Oli erittäin kuuma päivä ja auringossa joutui olemaan melkein koko ajan (tietysti paloin - milloinkohan opin arvioimaan näitä juttuja oikein... Aurinkorasvakin oli jäänyt Suomeen, enkä jaksanut lähteä metsästämään uutta).

Tässä muutama esiintyjä, jotka olivat minusta mielenkiintoisia:


Tämä mies soitti tuota, öh, en oikeastaan edes tiedä mikä soitin on kyseessä, mutta se oli joka tapauksessa sähköisesti vahvistettu ja ääni oli todella siisti.


Tämä nainen oli kerännyt ympärilleen suuren väkijoukon, jonka läpi aluksi meinannut nähdä. Hän paukutti rumpuja keskellä katua - ja hyvin kekseliäästi.


Sitten oma suosikkini: Amalia González. Näistä esittelemistäni hän ei vain soitellut itsekseen kadulla, vaan oli ihan virallisena esiintyjänä ja veti tunnin setin, jonka kuuntelin kokonaan. Kyseessä on siis laulaja-lauluntekijä, joka soittaa pianoa ja käyttää lisäksi loopeja. Itse ihastuin hauskoihin rytmityksiin ja sanoituksiin - osa lauluista oli muuten ranskaksi, loput saksaksi - sekä luovaan äänenkäyttöön ja ihanaan heittäytymiseen. Muutama laulu löytyy hänen kotisivuiltaankin, mutta mielestäni hän oli ehkä parempi livenä.

 
Pidin esityksestä niinkin paljon, että kun taiteilija jäi sen päätteeksi hetkeksi pyörimään lavan läheisyyteen, menin juttelemaan ja kerroin, miten upea keikka oli mielestäni ollut. Hän oli todella iloinen ja sanoi huomanneensa, että olin paikalla koko ajan - suurin osa ihmisistä nimittäin ramppasi jatkuvasti eri suuntiin ja pysähtyi ehkä hetkeksi katsomaan. Hän kysyi, asunko Berliinissä ja tunsin suurta ylpeyttä vastatessani myöntävästi - hän kehotti sitten tulemaan muillekin keikoilleen.
 
Otimme myös yhteiskuvan:



Likaisia astioita ja sujuvaa saksaa

Maanantai on täällä pyhäpäivä, joten saan nauttia hieman pidemmästä viikonlopusta. Muutama rauhallinen aamu on erittäin tervetullut, sillä viime viikolla jouduin olemaan joka päivä ylhäällä ennen seitsemää.

Kiireettömänä valmistin itselleni kunnon aamupalankin - itse asiassa ensimmäinen kokonainen ateria, jonka olen syönyt kotona.
 
Tähän liittyen kävi hieman vähemmän innostavasti ilmi, että astiat olivat aika likaisia ja monissa oli halkeamia - kuvat mukin kahvakin näytti siltä kuin se lohkeaisi irti millä hetkellä hyvänsä. Piti siis tiskata sekä ennen että jälkeen käytön.
 
Muutenkin voisi todeta, että kämppääni liittyvä alkuhuuma alkaa hälvetä ja alan kiinnittää enemmän huomiota siihen, mikä kaikki ränsistynyttä ja sotkuista. Tai osuvampi ilmaus olisi ehkä, että nuo yksityiskohdat alkavat pomppia silmille. No, en valita ainakaan vielä. Minulle on monta kertaa todettu - ja olen tainnut sitä itsekin jollekin sanoa - että kyllä kolme kuukautta asuu vaikka missä. Eikä täällä sitä paitsi tarvitse välttämättä kauheasti aikaa viettää. Viikolla kävin täällä kärjistetysti vain nukkumassa, ja viikonlopuiksi löytyy tietysti vaikka mitä menoa, jos vain jaksaa lähteä (minulla se useimmiten kaatuu siihen, jos johonkin).
 
Aloitin myös lukemaan yhtä suosikkikirjoistani: Monte Criston kreiviä. Minulla on se saksankielisenä, ja luin sen ennen saksan kirjoituksia talvella 2012. Der Graf von Monte Christo, siis. Se lähti liikkeelle paljon sulavammin kuin ensimmäisellä kerralla, mikä sai minut miettimään, onko kielitaitoni vain kehittynyt niin paljon (on se ainakin jonkin verran), vai johtuuko tämä siitä, että minun ei tarvitse ponnistella pysyäkseni perässä henkilöhahmoissa ja tiedän muutenkin jo etukäteen, mitä on tapahtumassa. Veikkaan jonkinlaista yhteisvaikutusta.
 
Kielitaidosta puheenollen, olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten helposti ja paljon saksaa ymmärrän. Puhuminen ei ole niinkään luontevaa, mikä johtuu harjoituksen puutteesta. Kyllä minä silti asiani saan ilmaistua, eikä mitään kamalaa ole tapahtunut - joskus pitää vain pyytää toistamaan, kun joku puhuu nopeasti ja epäselvästi.
 
Ei sitä puheharjoitusta kuitenkaan älyttömästi tule muuten kuin ravintolassa tai kaupan kassalla, koska töissä pärjää suomella ja englannilla - kyllä vain, suomella. Suuri osa työkavereistani on suomalaisia. Saksaakin pääsee toki välillä jonkin verran käyttämään, mutta sanasto ja aihepiirit meinaavat olla niin vaikeita, etten saa itse mitään sanottua, vaikka puhetta ymmärtäisinkin. Lukemaan olen kylläkin saksaa joutunut - ihan lakitekstiäkin, mikä tietyllä tavalla nostaa taitojani taas uudelle tasolle - ehkä siksi Monte Cristo tuntuu niin soljuvalta.